Turvaruoat

Niin kuin varmasti monella muullakin sh-potilaalla, niin myös mulla on tarkasti eritellyt ja lokeroidut ruuat ja juomat joita kykenen syömään. Silloin kun ”saan pidettyä itseni kurissa” on päivittäinen kalorisaantini jotain väliltä 500 ja 550kcal/pvä. Noina päivinä syön tismalleen samoja ruokia ja samaan aikaan päivästä. Joskus mieheni tarjoutuu tekemään myös mun vaatimaa ”turvaruokaa” mutta harvemmin kykenen siihen suostumaan. Ruuanlaittoon kuuluu tietyt ja tarkat rutiinit jotka tietenkin vain minä osaan tehdä tarpeeksi oikein. Jos joku on mielestäni väärin tai uutta ruokalajia, jätän syömättä. Paprikanpalat wokissa tätyy painaa tasan 50g, ei 51g. 

Alle listasin omia turvaruokiani sekä myös välttämiäni ruokia. Korostan tässä vaiheessa, että mitään järjellistä selitystä näille neurooseille ei ole. Kaikki lakkoilu ja suosiminen tulee täysin omasta vioittuneesta päästäni.

USEIN/JOKA PÄIVÄ

- Rasvattomat jogurtit

- Skyr -rahkat

- Erilaiset pakastemarjat (Ei mansikat)

- Kananuudelit sokerittomalla ketsupilla

- Hapankorput ilman päällisiä

- Omenalohkot

- Porkkanalohkot

- Kaikenväriset paprikat ja tomaatit

- Jäävuorisalaatti

- Hullut määrät Fun light -mehuja, Pepsi Maxia ja Xylitolia

- Sokeroimattomat mansikka- ja mustikkakeitot

- Neljän viljan puuro

- Kalapuikot

- Vesi/hunajamelonit

- Kurkku
- Maustamaton kana
- Tonnikala
- Raejuusto

JOSKUS/HARVOIN

- Korn flakes -murot 

- Paahtoleipä

- Juustosiivut

- Broilersalaatti

- Fetasalaatti

- Lasagne tai makaronilaatikko

- Kaakao

- Pikapuurot

- Kinkku/kirjolohikiusaus

- Mannapuuro

PELKORUOAT

- Banaani
- Ranskalaiset, hampurilaiset, pizzat
- Tavalliset kotiruuat
- Buffet pöydän ruuat
- Dipit, kastikkeet, majoneesit
- Popcornit, sipsit
- Jäätelö
- Jauheliha
- Pasta
- Liha
- Pullat, kakut, leivonnaiset
- Smoothiet ja pirtelöt (makeutetut/sokeroidut)
- Kermavaahto
- Leivät
- Kaikki, minkä tarkkaa kalorimäärää/sisältöä en tiedä


HEIKKOUDET/AHMIMISJAKSOT

- Paahtoleipä
- IRTOKARKIT
- Konvehdit
- Valkoinen suklaa
- Taco -sipsit ja tomaattisalsa
- Kinuskipullat
- Muumilimsa
- TV ja REMIX -karkkipussit
- Pehmis kastikkeella
- Kismetit
- Ballerina -keksit
- Filipino -keksit
- Mysli/muropatukat
- Pakastettavat leivonnaiset
- Vanukkaat
- Alkoholi
- Pähkinäsuklaa


Paino eilisestä oli tippunut jopa 800g, joka löi ällikällä. Tämä päivä mennyt myös syömisten osalta ”hyvin” eli todella rajoitetusti. Elokuvateatterissa viereisellä penkillä istui todella laiha ja kaunis tyttö. Samaan aikaan koin masentuneisuutta ja motivoitumista. Vatsa on turvoksissa ja unettomuus vaivaa.

Pelottaa to-pe välinen kesälomareissu.
Nyt on mennyt niin hyvin että mulla on pakottava tarve ottaa omat sallitut eväät mukaan..
Parisuhdekriisi on valmis, koska alan varmasti käydä taas mieheni hermoille pakkomielteineni.

Mistä kaikki alkoi?

Jonkinlaista esittelyä/kuvausta pyydettiin, joten koetan kertoa jotain lyhyesti itsestäni :)

Olen 25-vuotias nuori nainen pääkaupunkiseudulta. Perheeseeni kuuluu tällähetkellä aviomies ja kaksi karvaista lasta. Kyllä, niitä nelijalkaisia. Tulevaisuuden suunnitelmani ovat tällä hetkellä jonkinlaisessa pannassa, sillä noin vuosi sitten elämääni asteli kutsumaton mutta toisinaan hyvinkin pidetty vieras, syömishäiriö.

Kaikki alkoi kun päätin pudottaa painoa muutaman hassun kilon ennen joulua.
Aiemmin viis veisasin painostani tai syömisistäni. Olin mielestäni normaalipainoinen ja hyvännäköinen nainen. Söin mäkkiruokaa hyvällä omallatunnolla ja nautin herkuttelusta. En tiennyt kaloreista enkä välittänytkään, elämä maistui. Mittani olivat tuolloin 59kg/160cm

Joulun alla näin itsestäni kuvia, joita tuttuni otti eräässä tapahtumassa. Istuin kuvissa aviomieheni vieressä ja näytin jättiläiseltä. Päälläni oli sen hetkiset lempparivaatteeni, joissa kuvittelin näyttäväni hyvältä. Kun katsoin kuvia Ipadin näytöltä, aloin itkeä. Olin niin turpea ja kuvottava, etten pystynyt selaamaan kuvakollaasia loppuun asti. Jokin naksahti tuolloin, ilmeisesti aika pahasti.

Välittömästi aloin käydä läpi kaikkia selfieitäni ja kokovartalokuvia vuoden varrelta. Havahduin siihen, että näytin jokaisessa niistä vähintäänkin tankilta. Olo oli sanoinkuvaamattoman kauhea. Tuolloin karsin ruokavaliostani herkut ja roskaruuat, aloitin liikunnan ja terveysintoilun.

5kg tipahti helposti. Siihen pyrinkin, mutta kuten arvata saattaa, eihän se riittänyt. Puoli vuotta myöhemmin painoin 10kg vähemmän kuin niissä kauheissa valokuvissa. Sen aikaiset vaatteet olivat päälläni säkkejä, mutten nähnyt laihtumistani. Muut kyllä huomasivat muutoksen, mutta minä näin itseni edelleen saman kokoisena kuin kymmenen kiloa sitten.

Paino tippui lisää. Tässä vaiheessa laskin kalorit max. 700/pvä. Herkut jäi kokonaan ja ruuat joita pystyn syödä ovat todella pelkistettyjä ja aina kutakuinkin samoja. Tällä hetkellä painoni on noin 48kg. Ahmimiskaudet ovat astuneet kuvaan vasta nyt kuukauden sisällä, jolloin paino saattaa helposti kivuta 52kg. Ne ovat päiviä kun tunnen itseni norsuksi posliinikaupassa. Tunnen kyllä muutoinkin, mutta erityisesti niinä päivinä. Tavoitepainoani en tänne halua kertoa, mutta voin kertoa että tämä ei riitä. Pohjimmiltani tiedän ettei mikään enää riitä. Olen sairastunut. Viattoman ja pienen ”dieetti-operaation” jälkeen olen todella sairastuttanut itseni ja mieleni.

Elän tällä hetkellä niin hetkessä ja minuutissa kun ihminen vain voi elää. Ajatukset ovat tyypillistä ”sitten kun” -lajia. Vannon että kun saavutan painotavoitteeni, alan taas syödä enemmän ja herkutellakin. Sisimmässäni tiedän että se on niin suuri vale ettei sitä usko tyhmempikään. Niin
kauan kun annan sairauden viedä, tuota päivää ei koskaan tule.

Entäs haaveet parantumisesta? Niitä on joskus, ihan lyhyitä hetkiä vain. Noiden pienien hetkien jälkeen antaudun kuitenkin taas tuolla ihanallekamalalle sairaudelleni. ”Kyllä mä sitten joskus..”

Nyt jos siellä on kohtalotovereita niin olisi kiva kuulla teidänkin tarinoita ja kokemuksia :)

Ei kiitos

”Ei kiitos” ”Ei tee mieli” ”Olen ihan täynnä”

Tänään olen kieltäytynyt kahdesta jäätelökutsusta, hampurilaisateriasta, uutuus-suklaasta ja yhdestä oluesta. Nyt on taas se päivä, kun ei tee ollenkaan tiukkaa kieltäytyä.
Tuo kontrollintunne on mulle pahinta ja parasta syömishäiriössä. Samalla kun tunnet itsesi voittajaksi ja vähintäänkin maailman vahvimmaksi ihmiseksi, kaivatkin itsellesi yhä syvempää kuoppaa.

Tällä hetkellä menkkaturvotus (lue; kolmen päivän ahmintakierre) pullistaa peilikuvan niin etovaksi, ettei ole himoja yhtään mihinkään. Toivon vaan jälleen kerran, että tuo tunne pitää.
Kaloreita tuli tänään vähän enemmän kuin eilen, arvioisin kuitenkin että hitusen alle 600.
Vaikka eilisen päivän taas kidutin ja kuihdutin itseäni, näytti vaaka aamulla vain -200g. Yleensä noiden päivien jälkeen nestepöhö saattaa hyvinkin laskea puolella, ellei jopa kokonaisella kilolla. Syytän tässä tapauksessa kuukautiskiertoa ja luotan siihen, että muutaman päivän ”normisyömisellä” paino putoaa taas nopeammin. Toisaalta hidas painonputoaminen myös motivoi kieltäytymään herkuista, sillä silloin ei ikään kuin ole ”varaa” haukata sitä pullanpalaa.

Mieliala on kutakuinkin kuin ampiaisella näinä päivinä. Kaikki ärsyttää ja päätä särkee.
Toivottavasti huomenna vaaka näyttää edes 100g vähemmän mitä tänään, sekin riittäisi.

Aiemmin liikuin paljonkin. Kävin pitkillä kävely- ja pyörälenkeillä. Salilla ja ryhmäliikuntatunneilla. Tätä nykyä lasken kellosta tunteja siihen, milloin voin syödä päivän ainoan lämpimän ”aterian” ja milloin muutaman rasvattoman mustikkajogurtin. Koetan keksiä tekemistä joka pitää ajatukset pois ruuasta. Kalorisaanti on niin alhainen, ettei ylimääräistä energiaa tai motivaatiota liikkumiseen ole.

Kaikesta huolimatta kaikki farkut kinnaa, paidat kiristävät. Tekisi mieli kulkea oversize -huppareissa vaikka lämpötila lähenisi kolmeakymmentä. En pidä itsestäni nyt, en pidä vartalostani nyt. Painoa ja nestettä on liikaa. Askel askeleelta hivuttaudun taas alemmas, sekä painon että syömishäiriöni suhteen. Kaikki mitä elämältä kaipaan on alipaino. Toiset tahtovat lapsia, talon, naimisiin, ulkomaille, lottovoittoa... mulle mahtavinta olis alipaino.

”Ei kiitos.” On jälleen kerran niin käytetty ja kulunut fraasi, että sen voisi kehystää seinälle.

Selvitä mut

Tällä hetkellä antaisin mitä vain, jos saisin olla hetkisen ihan yksin.
Vain minä ja ajatukseni, edes hetken. Tuntuu että kroppa käy ylikierroksilla, enkä kykene ajattelemaan selvästi. Vaikka istuisin pimeässä komerossa tai kävelisin kymmeniä kilometrejä luurit korvilla, en kykenisi kuulemaan ajatuksiani.

Päässä risteilee miljoona erilaista piuhaa, joista kaikki katkeavat kesken tai ovat niin solmussa, etten saa niitä selvitettyä ja suoristettua. Mikään ei ole enää varmaa eikä selkeää, millään elämän osa-alueella. Syömishäiriö hokee tauotta ”Keskity olennaiseen, keskity minuun.” Jos joku ventovieras kysyisi perustietojani, joutuisin kelata hetkisen, jotta muistaisin kuka olen.

Ainut ajatus, jonka erotan hetkellisesti kaaoksen keskeltä on ruoka. Haluaisin tehdä paahtoleivän juustolla ja kurkulla, ehkä kaksi. Juoda lasin kylmää kaakaota kyytipojaksi ja kääriytyä päikkäreille. Ainut mihin noista asioista kykenen on nukkuminen. Voisin nukkua kellon ympäri. Univelkaa on liikaa ja sekin sotkee pääkoppaa. Jos kehtaisin, ottaisin kourallisen melatoniinia ja nukkuisin. Nukkuisin päivän ja yön.

Ulkona paistaa aurinko. On vielä lämmintä ja lapset leikkivät naapuruston pihalla.  En uskalla lähteä pyöräilemään, entä jos tulee nälkä nyt kun päivän 520kcal on jo syöty? Entä jos ulos astuessa alkaa tehdä mieli pehmistä ja repsahdan hakemaan sellaisen läheiseltä kioskilta? Sen pehmiksen jälkeen olisi pilalla koko päivän kituutettu dieettaus. Sitä paitsi alkaisin varmasti taas tumpata hallitsemattomasti kaikkea muutakin turhaa paskaa kroppaani. Parempi siis jäädä sisälle.

Joskus päivät menevät kelloa katsomalla. Odottamalla iltaa ja nukkumaanmenoa. Haluaisin pysyä unessa niin, ettei tarvitsisi ajatella tai tehdä yhtään mitään. Ennen kaikkea, ei tarvitsisi syödä.

Vatsa on turvoksissa juhannusherkuista ja juomisesta. Näytän suttuiselta ja pöhöttyneeltä eilisen meikit kasvoissa. Kaikki vaatteet tuntuu kinnaavan ja tahtoisin vetää ylleni jätesäkin. En haluaisi poistua kotoa mihinkään tai nähdä ketään. Haluaisin vain olla.. vaikkapa ihan joku muu.

On vain minä ja minun kehoni

Vain anorektikko kykenee olemaan niin itsekeskeinen, että karkottaa sillä ympäriltään tärkeimmätkin asiat ja ihmiset, tahallisesti. Hän vieläpä nauttii hetkestä, jolloin huomaa olevansa täysin yksin. Kaikki läheiset ovat kyllästyneet ainaiseen valehteluun, kieltäytymiseen, dieettijauhamiseen ynnä muuhun paskaan. Lopulta kukaan ei enää kysele tai pyytele minnekkään, mahtava juttu. Voin taas huoletta paneutua vain itseeni. Voin taas keskittyä täysillä laihduttamiseen ja täydellisyyden tavoitteluun. Anoreksia on kuin kupla, jonka pehmeästä sylistä on kykenemätön lähtemään. En pysty, enkä halua parantua. On niin ihanaa sivuuttaa kaikki muu ja keskittyä olennaiseen, eli tässä tapauksessa ruokailujen suunnitteluun, treenaamiseen, dieettaamiseen ja ainaiseen pyrkimiseen. Kun kukaan ei ole este tai mahdottomien tavoitteidesi tiellä, on näihin asioihin keskittyminen parasta ja pahinta, mitä elämällä on sinulle tarjota.

Aivan sama

On jännää, että syömishäiriöiden moninaiseen ajatusmaailmaan kuuluu toisinaan tunne, joka huutaa ettei millään ole mitään väliä. Olet ruma, lihava ja säälittävä tunnesyöppö. Entäs sitten? Anna mennä ja syö, ketä tässä maailmassa muka tarvitsee miellyttää? Et voi koskaan tulla täydelliseksi. Kaikki on kuitenkin loppupeleissä ohimenevää vaihetta, jolla ei oikeastaan ole edes mitään merkitystä. Kuolemme kuitenkin joskus, miksi et eläisi elämääsi nauttien? Miksi on pakko rajoittaa itseltään lähes kaikkea, läpi koko elämän?

Pelkäätkö että jäät yksin koska olet lihava? Että muut katsovat paheksuvasti tai naureskellen, kun yrität ahtautua liian pieneen juhlamekkoon. Pelkäätkö että sukulaiset huomaavat muutaman kertyneen  lisäkilon ja miettivät porukassa että ”Noniin, kyllähän tuon nyt arvasi ettei se pysy painotavoitteessaan, tai että ” nyt se kaikki laihdutus on mennyt täysin hukkaan.”
Pohditko mitä kumppanisi näkee sinussa? Tunteeko hän ne oksettavat vatsamakkarat kun istuudut hänen syliinsä. Pelkäätkö että painat niin paljon, ettet viitsi sänkyhommissa koskaan kääntyä päälle?
Otat kaiken varovasti hommassa kuin hommassa, jottet vain tunnu millään tavalla painavalta tai raskaalta muiden ihmisten mielestä. Ottaisitko maailman vastaan mieluiten silkkihansikkain ja leijuisit mieluummin kuin höyhen elämässä eteenpäin, sen sijaan että kuluttaisit asfalttia painavilla norsun askelillasi?

Esimerkiksi nuo asiat ovat sellaisia, joita syömishäiriösenä pyörittelen enemmän ja vähemmän. Joskus kuitenkin koen, että oikeastaan niillä ei ole edes mitään mitään merkitystä.
Voin hyvin katsella itselleni raavaamman miehen joka vääntää 50kg yhdellä kädellä vaivatta mihin asentoon vain. Voin ostaa suurempia vaatteita ja nauttia keskari pystyssä täytekakkua sukujuhlissa. Myöntää vaikka autuaasti ääneen kaikille että ”Olin sairas, nyt olen taas terve.” Olla vertailematta itseäni muihin ja hyväksyä itseni niin kuin olen. Kulkea selkä suorassa ja todeta että olen ihminen, normaalipainoinen ja kaunis, vahva ihminen.

Sellaistakin tuumin joskus. Useimmiten tuo tunne on ohimenevä, laukaisee ahmimiskierteen ja romauttaa itsetunnon takaisin pohjalukemiin. Sitten huomaan taas peilaavani pömpöttävää vatsaa ja laskevani neuroottisesti päivän kalorisaannin 500kcal/päivä. Paino putoaa kohisten ja itsetunto rysähtää taivasiin kertaheitolla. Lähentelen ihannepainoani, joten sallin itselleni muutaman suklaanpalan, joka ei tietenkään riitä. Ei alkuunkaan, on saatava ainakin kaksi levyllistä. Näännytetty keho imee itseensä jokaikisen suupalan.

Näin helvetinkehä on taas valmis, eikä siitä oravanpyörästä ole ulospääsyä. Ei niin pitkään, kun et sitä itse halua löytää.

Tukalia tilanteita

Lomalla kuuluu nauttia vapaa-ajasta, rakkaiden ihmisten seurasta ja ennen kaikkea
hyvästä ruuasta. Lomalla kuuluu ostaa kilokaupalla pehmistä, grillata makkaraa yömyöhään, ostaa markkinoilta säkillinen metrilakuja, juoda terassilla olutta ja haipata pikagrillin kautta krapulasafkat kaikilla mausteilla raskaan bilereissun jälkeen. Tuo kaikki puistattaa ja saa aikaan vain ahdistusta. Miksen minä saa tehdä näitä asioita ja nauttia niistä? Koska olen mielestäni edelleen turhan lihava. Mietin jälleen pääni puhki, miten vältän sosiaaliset tilanteet jotka "vaativat" syömistä. Pelkään kontrollin menettämistä. Jos ostan mehujään, onko päivä jo pilalla syömisten osalta? Ääni päässä sanoo "Ai, sä ostit jo jäätelön. No, vedä sitten samantien kunnolla pohjat, sitähän sä haluat."

Jouduin tänään syömään treffien päätteeksi raflassa. Meinasin hajota liitoksista, koska kaikki tämä oli yllätys. En pidä yllätyksistä enää, haluan tietää mitä tapahtuu ja missä syödään.
Koko päivän olin syömättä, kunnes illalla koitti tuo niin yksinkertainen, mutta niin helvetin vaikea hetki, kun täytyisi päättää mitä tilaa ruuaksi ja ilmoittaa siitä teennäisesti hymyillen nuorelle naistarjoilijalle, jonka reiden ympäri saisin taitettua sormeni. Nopeasti käyn läpi listan ja mietin sen vähäkalorisimmat vaihtoehdot. Mikään ei näytä tarpeeksi kevyeltä. Päädyn ottamaan aterian, jonka uskoisin sisältävän alle 1000kcal. Tuntuu pahalta. Hymyilen ja keskustelen sujuvasti.

Koko päivänä en syö mitään muuta. Jauhan purkkaa kuin mielipuoli, mieleni tekisi taas irtokarkkia. Vaa'an lukema oli tänä-aamuna aivan liikaa. Kolme kiloa on pakko tiristää pois, eikä siihen auta herkkujen mättäminen.

Pidättäydyin jälkkäreistä ja karkeista, joita kotona oli tarjolla. Pienen hetken tunsin itseni taas vahvaksi, kunnes muistin, että olen kuitenkin syönyt suht tukevan aterian ravintolassa, jonka tarkkaa kalorimäärää on mahdotonta arvioida.

Ahdistus valtaa mielen silloin, kun en tiedä tarkasti mitä lautasellani on ja kuinka paljon se sisältää kaloreita. Söin annokseni loppuun, vaikka olin jo aiemmin päättänyt lopettaa ruokailun kesken. Tunsin syyllisyyttä siitä, etten taaskaan pystynyt kontrolloida syömistäni täydellisesti. Vain voittaja hallitsee kehonsa ja mielensä niin, ettei ruokaa tarvitse syödä lainkaan, tai sen syömisen voi lopettaa silloin kun haluaa. Näin minulle kuiskii Neiti Syömishäiriö.

Pidän sormet ja varpaat ristissä, että vaaka näyttäisi huomenna vähemmän kuin tänään. Olen tehnyt voitavani. Uinut 2h ja lenkkeillyt 1,5h. Kumpa saisin jostain taas puhtia ja ennen kaikkea itsekuria. Tänäiltana pyydän mieheltäni, että saisin huomenna syödä taas pelkästään "omia ruokia" Käytännössä tämä tarkoittaa niukkakalorisia nuudeleita ja ketsupilla sotkettuja lautasia, jotka saavat tiskarin luulemaan että niistä on syöty. "Tämä on hallinnassa." Valehtelen, ja mieheni tietää sen. Hänen silmistään näkee pohjattoman huolen ja ripauksen ärtyneisyyttä. "Selvä." Hän sanoo, koska ei voi muutakaan.

Paastoa seuraa ahminta

Neljän päivän ahmimisputki tuntuu upottavalta suolta, joka nielaisee uumeniinsa, vaikka yritän sinnikkäästi tarttua sen liukkaisiin seinämiin.
Kun minä syön karkkeja, leivonnaisia, jäätelöä tai oikeastaan mitä vaan, mikä poikkeaa orjallisesta ja kuivasta ruokavaliostani, peli on menetetty. Ennen niin vahva, päättäväinen ja terveellinen minä katoaa jonnekkin tosi kauas. En osaa ottaa yhtä pientä herkkua kahvipöydässä, kiittää ja nousta. Joko olen ottamatta yhtään mitään, tai sitten vien "herkuttelun" täysin uudelle tasolle.
Niin kävi ystävättäreni juhlien jälkeen lauantaina.
Putki jäi välittömästi päälle ja olen ahminut kaikkea paahtoleivistä turkinpippureihin. Kyse ei ole tälläkään kertaa mistään pienistä määristä, vaan oikeasti sellaisista määristä jotka saavat ihmisen voimaan pahoin. Henkisesti ja fyysisesti.
Huomaan syöväni ahdistukseen yhä useammin. Saatan kurvata kauppaan ja kerätä kopan täyteen kaikkea sitä, mitä vähääkään tekee mieli. Keksejä, irtokarkkeja, juustonaksuja, pakastekakkuja..
Kun pääsen kotiin, on kuin suurikin nautinto, kun saan syödä kaiken ostamani itse ja tiestysti muilta piilossa. Salaa syöminen on kuin jännityselokuva, jota ei vaan voi keskeyttää ennen loppuratkaisua. Vaikka tämän elokuvan loppukohtaukset osaankin jo ulkoa, en silti pysty lopettaa. Hetken nuo maut ovat taivaallisia ja euforia valtaa kehon, mässäys on kuin huumetta.
Välitön itsesyyttely ja katumus astuvat kuvaan heti, kun ensimmäinen karkkipussi on tyhjä.
Joskus ahmiminen on kuin pahaa unta, jota jatkan hallitsemattomasti. Jossain vaiheessa ikään kuin herään todellisuuteen, jolloin huomaan mättäväni kurkusta alas hulluja määriä kaloreita.
Tuota tunnetta ei voi sanoin kuvailla, kun seuraavana päivänä hiivin vaa'alle. Vaikka seison täysin alasti jäisen kylmällä puntarilla, ovat sen lukemat ainakin kaksi kertaa suuremmat kuin eilen. Jokainen työllä ja tuskalla laihdutettu kilo on tullut tuplana takaisin. Osa vain nesteenä, mutta siinä hetkessä sillä ei ole väliä, kilo kuin kilo.
Seuraavana päivänä lupaan aloittaa taas alusta, puhtaalta pöydältä. Kilot ovat tiukassa ja manaan niiden hidasta tippumista, kun olin jo melkein päässyt tavoitteeseeni. Peilistä katsoo pöhöttynyt, turpea ja surullinen tyttö. Kaikista pahinta on se, että painoni on tänään enemmän, kuin eilen.

Varo mitä toivot, se voi toteutua

Vuosia sitten joissain illanistujaisissa muistan ajatelleeni, että olisipa syömishäiriö, niin olisi helpompi kieltäytyä tarjottavista. Olisi kiven kova kontrolli joka asiassa, eritoten syömisessä ja treenaamisessa. Näyttäisin aina hyvältä, puin päälleni mitä tahansa. Vatsa olisi kuin pyykkilauta ja ihmiset huomaisivat hennon ulkomuotoni. Olisin niin pieni, että voisin ostaa vaatteeni lasten osastoilta. Olisin niin pieni, että tarpeeksi kapeaa farkkumallia olisi vaikea löytää suosittujenkaan vaateketjujen valikoimista. Olisin niin pieni, että katoaisin tuon valtavan ihmismassan uumeniin. Olisin aina kaikista pienin.

Nyt paljon myöhemmin, kun olen jo syvällä pe(i)lissä, ei mikään yllämainituista haavekuvista ole totta. Peilistä katsoo surullinen pullukka, vaikka tavoitepainot on ohitettu jo monta kiloa sitten. Kukaan ei kertonut, etten milloinkaan tulisi kokemaan itseäni riittävän hyväksi, vaikka yliammuttu laihdutuskuuri on jo päättynyt. Tai olisi kuulunut jo päättyä.