On jännää, että syömishäiriöiden moninaiseen ajatusmaailmaan kuuluu toisinaan tunne, joka huutaa ettei millään ole mitään väliä. Olet ruma, lihava ja säälittävä tunnesyöppö. Entäs sitten? Anna mennä ja syö, ketä tässä maailmassa muka tarvitsee miellyttää? Et voi koskaan tulla täydelliseksi. Kaikki on kuitenkin loppupeleissä ohimenevää vaihetta, jolla ei oikeastaan ole edes mitään merkitystä. Kuolemme kuitenkin joskus, miksi et eläisi elämääsi nauttien? Miksi on pakko rajoittaa itseltään lähes kaikkea, läpi koko elämän?
Pelkäätkö että jäät yksin koska olet lihava? Että muut katsovat paheksuvasti tai naureskellen, kun yrität ahtautua liian pieneen juhlamekkoon. Pelkäätkö että sukulaiset huomaavat muutaman kertyneen lisäkilon ja miettivät porukassa että ”Noniin, kyllähän tuon nyt arvasi ettei se pysy painotavoitteessaan, tai että ” nyt se kaikki laihdutus on mennyt täysin hukkaan.”
Pohditko mitä kumppanisi näkee sinussa? Tunteeko hän ne oksettavat vatsamakkarat kun istuudut hänen syliinsä. Pelkäätkö että painat niin paljon, ettet viitsi sänkyhommissa koskaan kääntyä päälle?
Otat kaiken varovasti hommassa kuin hommassa, jottet vain tunnu millään tavalla painavalta tai raskaalta muiden ihmisten mielestä. Ottaisitko maailman vastaan mieluiten silkkihansikkain ja leijuisit mieluummin kuin höyhen elämässä eteenpäin, sen sijaan että kuluttaisit asfalttia painavilla norsun askelillasi?
Esimerkiksi nuo asiat ovat sellaisia, joita syömishäiriösenä pyörittelen enemmän ja vähemmän. Joskus kuitenkin koen, että oikeastaan niillä ei ole edes mitään mitään merkitystä.
Voin hyvin katsella itselleni raavaamman miehen joka vääntää 50kg yhdellä kädellä vaivatta mihin asentoon vain. Voin ostaa suurempia vaatteita ja nauttia keskari pystyssä täytekakkua sukujuhlissa. Myöntää vaikka autuaasti ääneen kaikille että ”Olin sairas, nyt olen taas terve.” Olla vertailematta itseäni muihin ja hyväksyä itseni niin kuin olen. Kulkea selkä suorassa ja todeta että olen ihminen, normaalipainoinen ja kaunis, vahva ihminen.
Sellaistakin tuumin joskus. Useimmiten tuo tunne on ohimenevä, laukaisee ahmimiskierteen ja romauttaa itsetunnon takaisin pohjalukemiin. Sitten huomaan taas peilaavani pömpöttävää vatsaa ja laskevani neuroottisesti päivän kalorisaannin 500kcal/päivä. Paino putoaa kohisten ja itsetunto rysähtää taivasiin kertaheitolla. Lähentelen ihannepainoani, joten sallin itselleni muutaman suklaanpalan, joka ei tietenkään riitä. Ei alkuunkaan, on saatava ainakin kaksi levyllistä. Näännytetty keho imee itseensä jokaikisen suupalan.
Näin helvetinkehä on taas valmis, eikä siitä oravanpyörästä ole ulospääsyä. Ei niin pitkään, kun et sitä itse halua löytää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti